Aioin kertoa meidän synttärikyläilystämme... Tätini täytti 80 vuotta ja minä suunnistin juhliin lapsieni kanssa. Tiedossa oli jo se, että meininki tulee olemaan hurjaa tyttösen osalta. Tuo tyllerö kun ei kylässä juurikaan pysty keskittymään mihinkään, saati olemaan suht rauhassa vaan siellä sännätään paikasta toiseen tuli hännän alla. Ja näinhän se sitten menikin, alusta loppuun saakka. Tyttönen kiersi huoneistoa ympäri, meni kirjahyllylle hipistelemään tavaroita, meni kukkapurkeille, kävi sipaisemassa (jos ehti) kermavaahtoa kakusta, otti teepusseja tai sokeria (jos ehti), kävi istumassa kaksi sekuntia sohvalla, meni makkariin ja kiipesi sänkyyn, sieltä keittiön kautta taas olohuoneeseen. Ja minähän kiersin perässä. Kielsin, nostin pois, yritin suunnata huomiota muualle. Lempilelut ja -kirjat olivat mukana, eivät jaksaneet kiinnostaa yhtään.
Koko ajan kuuntelin kommentteja "äitiä juoksuttavasta lapsesta". Joku päivitteli, että onpa levoton lapsi, onko kotonakin samanlainen. Toinen tuumaili, että mikä se semmonen tyttö on joka äitiä juoksuttaa ja niin edelleen. Siinä vaiheessa kun olin napannut lapsen sokerikippoa kaivamasta viidennen kerran julistin sitten ääneen keskellä olohuonetta, että tyttösellä on autismi ja hän tarvitsee hurjasti toistoa ja ohjausta. Tämän julistuksen jälkeen hiukan nolotti, lähinnä se tapani purkautua. Tuntui, että paremminkin olisin voinut asian hoitaa. Mutta tulipahan kerralla selväksi.
Tämä olikin ensimmäinen kerta kun jouduin puolustelemaan meidän käytöstämme. Näitä tilanteita tulee eteen vastaisuudessakin, joten parempi tottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti