En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Tai että kuinka paljon kertoisin. Haluanko pysyä tunnistamattomana vai kirjoitanko niin, että minut ja perheeni voi tekstistä tunnistaa? Niitäkin täytyy nyt tässä samalla miettiä. Toisaalta, mitä se haittaa, jos joku minut nyt tästä tunnistaa... No, katellaan :)
Perheeseeni kuuluu siis mies ja kaksi lasta. Esikoiseni on syntynyt tammikuussa 2006 ja kuopukseni helmikuussa 2007. Äidiksi tulin ensimmäistä kertaa melkein 26 vuotiaana. Esikoiseni, raskausviikolle 42 asti mahassa sinnitellyt pikkumies (melkein neljä kiloa) on varsinainen Vaahteramäen Eemeli. Touhupakkaus, joka ehtii tekemään vaikka ja mitä ja aina ne tekemiset eivät ole ihan vanhempien mieleen :) Suloinen poika! Hänen kehityksensä meni normaalisti, oppi kävelemään ennen yksi vuotis syntymäpäiviään, puhui kuin Ruuneperi jo 1½ vuotiaana, eli tuli siis useamman sanan lauseitakin jo ja sanavarasto oli laaja.
Kuopukseni, pienen pieni tytöntylleröiseni taas päätti tulla maailmaan paljon aikaisemmin kuin olisi pitänyt. Raskausviikolla 34+2 alkoi vuotaa verta ja istukkahan se oli osittain irronnut. Ja kun lapsivesi meni synnärillä ja vauveli oli sitkeästi perätilassa, päädyttiin hätäsektioon. Lääkäri kun ei ehtinyt varmistua vauvan hyvinvoinnista ennen lapsivesien menoa ja verta tuli loristen. 2130 grammaa painava, yhdeksän pisteen tyttö oli maailmassa. Kaikki sujui hienosti, lisähappea ei tarvittu, sokeritippa oli muutaman päivän, bilirubiinitkaan eivät nousseet niin korkealle, että valohoitoa olisi tarvittu. Pikkuinen kasvoi, nukkui ja söi keskolassa kuukauden verran kunnes pääsi kotiin reilun 2500 kilon painoisena. Neuvolantäti tuli käymään kotona reilun viikon päästä kotiinpääsystä ja paino oli jo yli 3 kiloa.
Alkuun prinsessamme nukkui paljon, mutta hymyyn vastasi tuossa 2 kk iässä. Kehitys oli kuitenkin vähän hitaanlaista, kaikki tapahtui hiukan myöhässä. Istumaan pieni nousi itse vasta vuoden iässä, istui kyllä ihan hyvin jos istumaan laittoi, mutta itse ei istumaan noussut ennen tuota ikää. Nousi pystyyn ja käveli tukien 13 kk ikäisenä, merkittävä sana tuli 15 kk ikäisenä ja tuo sana oli kukka. Käveli tuetta 1v5kk ikäisenä.
Puhe ei vaan kehittynyt. Jokelteluakin oli nyt myöhemmin mietittynä hiukan vähemmän kuin esimerkiksi esikoisella. Tyttönen jokelteli kyllä, mutta ei niin paljon kuin esikoinen. Sanoja ei tullut kovinkaan montaa lisää, katsekontaktia ei aina kovinkaan helposti saanut. Joskus nimeä sai huudella montakin kertaa, eikä tyttö siihen reagoinut mitenkään ennenkuin useamman kerran jälkeen. Kuuloa mietinkin tässä vaiheessa, mutta kun pieni kuuli lempparilastenohjelmansa tunnarin monen huoneen päähän, en epäillyt että kuulossa olisi vikaa :)
Kaksi -vuotis neuvolassa sanoja tuli ehkä neljä. Siis sellaisia selviä sanoja. Kyselin jo vähän tuosta puheenkehityksestä, neuvolantädin mielestä kaikki oli hyvin. Työnsin siis huoleni taka-alalle. Minä palasin tässä vaiheessa työelämään eli jäin työttömäksi ja tein sijaisuuksia. Lapset menivät siis hoitoon, kuopukseni oli vasta kaksi vuotias. Lapset kävivät hoidossa kaksi päivää viikossa, ellei minulla ollut töitä. Ihan sen takia, ettei sitten tarvitse yhtäkkiä vieraaseen paikkaan viedä hoitoon jos hälytys aamulla töihin tulee. Olivat hoidossa noin 5 - 6 tuntia per päivä. Kun olimme jäämässä kesälomalle, kysyin hoitajilta, että mitä mieltä he ovat puheenkehityksestä. He vakuuttelivat, ettei huolta. Minäkin siis annoin taas olla. Syksyllä lapset aloittivat kokopäivähoidon, kun minä pääsin pidemmäksi aikaa töihin. Lapset viihtyivät hyvin hoidossa, jäivät mielellään ja lähtivät kotiin mielellään. Tuli vasu-keskustelun aika. Olin täyttänyt papereihin huolen aiheeksi puheen kehityksen. Keskustelussa oli paikalla hoitajan lisäksi myös kiertävä erityislastentarhanopettaja, näin oli jokaisen lapsen kohdalla tuossa hoitopaikassa. Keskustelussa sitten myös päivähoidon huoleni oli puhe sekä katsekontakti, että naurun vähyys. Me emme noita kahta viimeistä huomanneet, kotona noita ongelmia ei niin ollut. Mutta tuon keskustelun yhteydessä tajusin, että katsekontaktin ottaminen ei ollut aina kovinkaan helppoa, sen kyllä sai, mutta helppoa se ei välttämättä ollut. Sanavarasto oli viisi sanaa (kukka, mamma (maito), lamppu, heihei, pallo). Päätimme sitten saada lapsen puheterapiaan ja se onnistuikin hyvin. Pidimme kolme palaveria terapeutin, kelton ja hoitajan kanssa, kunnes terapeutti vaihtui. Uusi terapeutti sitten aloitti puheterapian lapsen kanssa päiväkodilla. Myös kelto kävi viikoittain siellä ja vietti myös tyttösemme kanssa kahden aikaa tehden erilaisia vuorovaikutusharjoituksia. Tässä vaiheessa tyttösemme oli noin kolme vuotias.
Sanoja tuli pikkuhiljaa lisää, katsekontaktikin ja vuorovaikutus parani. Otimme mukaan kuvat, joiden käyttö kotona vähän on ontunut, arkipuheen kun tyttönen ymmärtää hyvin eikä ole kuvia välttämättä siirtymiseen tarvinnut. Tässä vaiheessa ajankohtaiseksi tulikin pottaharjoittelut. Tyttöä oli kyllä käytetty potalla jo vajaasta vuoden ikäisestä, mutta ei ollu kovinkaan montaa onnistumista tullut. Sitten tuli se vaihe kun potta ja pönttö kammoksutti, sitä kesti noin puolitoista vuotta. Sen jälkeen käytiin potalla ahkerasti, mutta onnistumisia ei tullut. Lapsi oli ilman vaippaa niin kotona kuin hoidossakin hereilläoloajat, mutta hän panttasi pissaa siihen saakka että sai univaipan. Yhtäkkiä, 3 vuoden ja 4kk ikäisenä hän huomasi pissaamisen jalon taidon ja sen jälkeen on hienosti pissaillut pottaan pyynnöstä, nyt vihdoin on myös itse välillä mennyt pissalle hädän iskiessä. Kakkakin tulee jo pottaan ja päiväsaikaan ei vaippaa pahemmin tarvita, ainoastaan pitemmille reissuille laitetaan vaippa. Yövaippa on käytössä edelleenkin.
Kesän aikana tuli mielestäni ihan hurjasti uusia sanoja, samoin vuorovaikutus parani edelleen. Samaa mieltä oli myös puheterapeutti, hoitajat ja keltokin. Puheterapia jatkui kesän tauon jälkeen ja hoitokin alkoi taas tutussa paikassa. Palaverissa sovimme, että lastenpsykologi testaa tyttösen, hän kun oli saanut jonkun uuden testin joka on tarkoitettu pienemmille. Testin teko ei kuitenkaan onnistunut, sillä lapsi ei ollut oikein ymmärtänyt ohjeita. Joten hän suositteli varaamaan ajan neuvolalääkärille lähetteen saamiseksi neurologille keskussairaalaan. Näin teimme ja saimme lähetteen. Neurologilla kävimme vasta, mutta siitä käynnistä kerron myöhemmin.
Tässä siis pähkinänkuoressa tyttösen kehitys, niiltä osin mitä mieleen tuli. Erikseen pitää tehdä vielä postaus ainakin leikeistä ja leikkimisestä. Onko jotain muuta vielä? Tajusin tässä tekstiä kirjoittaessa, että tässä on vaikeaa pysyä tunnistamattomana, joten jos joku tunnistaa, niin sille ei voi mitään. Toivottavasti kuitenkin ei sitä eteenpäin huutele :)
